Istun rannalla ison harmaan tylsän kiven päällä. Näplään sammallia kiven pinnassa. Ainakin kivestä löytyy värikästä, toisin kuin elämästäni. Kavereiden kanssa riitaa, perheen kanssa erimielisyyttä. Aina sitä samaa, eikä koskaan mitään tietä takaisin entiseen, onnellisempaan aikaan.
 Potkaisen kiveä. Nilkaan sattuu. Irvistelen hetken ja juoksen rannalta pois metsän läpi. Oksat raapivat kasvojani, repivät hiuksiani. En välitä. Juoksen ja juoksen. Ilman mitään päämäärää, ilman mitään tavotteita.
 Vihdoin saavun hiekkatielle. Aurinko haluaisi pilkistää oksien lomasta, mutta ei onnistu. Pimeys on tällä hetkellä mahtavampi kuin valo.
 Juoksen hiekkatietä. Lenkkarini rahisevat hiekkaa vasten. Varpaisiin sattuu, reisiin pistää. Pysähdyn ja puuskutan. Nojaudun alaspäin.
 Ikävä raastaa sisältä. On ikävä perhettä. On ikävä onnellisuutta. Kaadun maahan, hiekka pöllähtää, yskin. Hiekka kirvelee silmissä. Siristelen.
 Katson taivaaseen. Tummat puut tekevät ympyrän jonka keskeltä pilkistää sinistä. Mumisen ja kapuan ylös. Jatkan juoksemista. Vauhtini kiihtyy alamäkeen ja kuulen auton tulevan vastaan. Juoksen tien sivussa, näen auton valot. Tajuan, että autolla ei ole aikomustakaan väistää, huudan. Kuuluu rysähdys ja tunnen kovan tömähdyksen velttoa ruumistani vasten. Tuntuu, kuin näkisin kaiken sivulta. Lennän, lennän kerrankin kunnolla, eikä minulla ole pahaa mieltä siitä. Tömähdän hiekkaan, minuun sattuu. En pysty huutamaan, en pysty itkemään, en pysty raivoamaan. Makaan, veltto ruumiini ei tunne mitään. Katson vierestä, kun autosta nousee mies, katsoo ruumistani ja nostaa sen takapenkille.
 Siristän silmiäni, tumma katto on ensimmäisenä minua vastassa. En pysty kääntymään, nyt huudan. Huudan tuskani ulos, en itke, huudan.