Istun rannalla ison harmaan tylsän kiven päällä. Näplään sammallia kiven pinnassa. Ainakin kivestä löytyy värikästä, toisin kuin elämästäni. Kavereiden kanssa riitaa, perheen kanssa erimielisyyttä. Aina sitä samaa, eikä koskaan mitään tietä takaisin entiseen, onnellisempaan aikaan.
 Potkaisen kiveä. Nilkaan sattuu. Irvistelen hetken ja juoksen rannalta pois metsän läpi. Oksat raapivat kasvojani, repivät hiuksiani. En välitä. Juoksen ja juoksen. Ilman mitään päämäärää, ilman mitään tavotteita.
 Vihdoin saavun hiekkatielle. Aurinko haluaisi pilkistää oksien lomasta, mutta ei onnistu. Pimeys on tällä hetkellä mahtavampi kuin valo.
 Juoksen hiekkatietä. Lenkkarini rahisevat hiekkaa vasten. Varpaisiin sattuu, reisiin pistää. Pysähdyn ja puuskutan. Nojaudun alaspäin.
 Ikävä raastaa sisältä. On ikävä perhettä. On ikävä onnellisuutta. Kaadun maahan, hiekka pöllähtää, yskin. Hiekka kirvelee silmissä. Siristelen.
 Katson taivaaseen. Tummat puut tekevät ympyrän jonka keskeltä pilkistää sinistä. Mumisen ja kapuan ylös. Jatkan juoksemista. Vauhtini kiihtyy alamäkeen ja kuulen auton tulevan vastaan. Juoksen tien sivussa, näen auton valot. Tajuan, että autolla ei ole aikomustakaan väistää, huudan. Kuuluu rysähdys ja tunnen kovan tömähdyksen velttoa ruumistani vasten. Tuntuu, kuin näkisin kaiken sivulta. Lennän, lennän kerrankin kunnolla, eikä minulla ole pahaa mieltä siitä. Tömähdän hiekkaan, minuun sattuu. En pysty huutamaan, en pysty itkemään, en pysty raivoamaan. Makaan, veltto ruumiini ei tunne mitään. Katson vierestä, kun autosta nousee mies, katsoo ruumistani ja nostaa sen takapenkille.
 Siristän silmiäni, tumma katto on ensimmäisenä minua vastassa. En pysty kääntymään, nyt huudan. Huudan tuskani ulos, en itke, huudan.

Huudan tuskasta. Kiljun. Pääni hakkaa seinää.
 Näin voisin kuvailla viillot sydämessäni, viillot itsetunnossani. Sinä käskit minun mennä pois, sinä käskit minun hävitä maailmasta. Käskit olla olematta.
 Sillä hetkellä maailmani romahti, elämäni lyyhistyi kasaan. Rakkain ihmiseni, ihminen johon kuvittelen luottavani käski minun mennä pois.
 Itken, huudan. Nojaan seinään ja lyyhistyn. Sinä olet nyt vain yksi tuskainen muisto lisää, yksi sadepäivän ajatus, yksi viilto kipeässä sydämmessäni. 
 Ei, en minä tätä aiheuttanut, sinä olet syypää.
 Miten minä voin syyttää sinua, maailman ihaninta ihmistä kaikesta? Minä, minä tein väärin. Huudan. Vihaan maailmaa. Vihaan itseäni, vihaan kasvojani, vihaan luonnettani, kaikkea minussa, vihaan itseäni. Vedän likaiset lenkkarit jalkaani ja juoksen ulos sateeseen.
 Istun kivellä. Jalat ovat edessäni, olen kietoutunut niihin. Voisin olla yhtä tämän metsän kanssa, yhtä tämän tuskan. Voisin kaivautua maan alle, voisin lopettaa elämän, aivan kuten sinä lopetit minut.
 Nyt huudan. Pyyhin sottuiset meikkini pois, kääriydyn peittoni alle. Ehkä huomenna kaikki selviää, ehkä. Ehkä sinä tajuat olevasi väärässä, tajuat, että en ole huono, en ole paha. Että teit väärin. Että olen tyttöystäväsi, ihminen jolle puhutaan kauniisti.
 Sinä et ole koulussa, et ole ulkona, et ole töissä. Hätäännyn. Mihin olet hävinnyt rakkaani? Mihin olet vienyt ne suloiset siniset silmät, kaiken kullan mikä hiuksissasi kiilsi? Kaiken kauneudun mikä sinusta hehkui, mihin olet hävinnyt? Ehkä olet kipeänä, ehkä et olekaan hävinnyt takiani. Ehkä olet kotonani odottamassa minua juoksemaan syliisi.
 Juoksen auringonvaloa kohti, sinä seisot valossa, näen profiilisi, se loistaa kilpaa auringon kanssa. Ei, se et ole sinä. Se oli joku muu. Kukaan ei ole niin tärkeä kuin sinä. Hätäännyn, mihin olet mennyt, kultani, kaikkeni?
 Nyt vihaan sinua, sinä hävisit. Et anna minun katsoa sinua, enkeliäni. Olen olematon, olen kuin pieni hiiri suuressa talossa, kuin yksi kukka viljapellossa.
 Kuulen sen, seuraavana päivänä. Miksi minulle ei ilmoitettu? Miksi he eivät antaneet minun tietää. Miksi he halusivat salata sen. Miksi, miksi, miksi? Miksi sinä lähdit pois, hyppäsit taivaaseen. Tungit sen kipeän sisääsi, laitoit aineita suuhusi. Sinä teit sen tahallasi minulle, minä vihaan sinua, minä rakastan sinua, minä kaipaan sinua.
 Nyt tajuan sen, teit sen surusta. Olit hävennyt itseäsi. En voi olla rauhassa, en osaa tehdä päätöksiä. Haluan antaa anteeksi sinulle. Odota siellä, minä tulen ihan kohta perässä.
 Nyt katson alas. Joki virtaa allani, se on kuin suuri vesiputous, joka odottaa minua. Odottaa, että hyppään sinne, sinun perääsi, sinun luoksesi. Katson alas. Minä rakastan sinua,ja haluan sinun rakastavan minua.
 Näen sen. Kuulen sen. Näen sinut, kuulen sinut. Sanot minun tekevän väärin, minun pitäisi nauttia elämästä, kuten olimme yhdessä tehneet, ei tehdä niinkuin sinä teit, ei pilata sitä. Katson taivaaseen, sinä hehkut tähtien kanssa, juokset kilpaa pilvien kanssa, loistat auringon kanssa.
 
 Minä olen antanut anteeksi sinulle. Minä kaipaan sinua. Tiedän, että olit siinä vierelläni. Estit minua. Nyt minulla ja sinulla on kaikki hyvin, tiedän sen. Minä rakastan sinua ja häntä. Hän on minulle kaikki kaikessa, hän on parantanut paljon viiltojani. Sinä olet hänen ruumiissaan, mutta et hänen sielussaan. Me molemmat tiedämme, että arvet eivät parannu, me molemmat tiedämme. Me molemmat tiedämme, että rakastamme. Me olemme yhdessä yhtä, me olemme samanlaisia, olemme sielunkunppaneita, aivan kuten sinä ja minä, mutta sinä ja minä ehdimme olemaan yhdessä. Haluan sinun tietävän sen, haluan sinun kuulevan sen. Minä rakastan sinua. Me tulemme olemaan yhdessä, ikuisesti. Minä lupaan sen, minä lupaan sen.

Kyllä, teen pienen tauon vain ja ainoastaan koska joudun käyttämään IE:tä, enkä tykkää sen tyhmistä riveistä! En voi laittaa normaaleja pieniä rivejä kuten Firefoxilla, vaan niistä tulee kaksi kertaa suuremmat. Joten nyt tulee tauko. Tänäänkin olisin halunnut kirjoittaa, mutta minä fiksuna olen sitten saanut säädettyä Firefoxin niin että se ei toimi. Nice! Ehkä voisin kokeilla ladata uuden. No, tauko silti. Ilmoitelkaa sillä aikaa minkälaisia tarinoita haluaisitte. Ja aina biiseissä ei tarvitse muuten huomata sanoja, pelkästään rytmi! Hyvää alkutalvea (nyt kun lumikin on jo tullut, ainakin tänne E-Suomeenkin..).

:// Wen.

Astun reunalle ja katson alas. Sinä rohkaiset; "Mennään yhdessä, ei ne meitä satuta", kuiskaat korvaani ja otat kädestäni kiinni.
 Laskeudumme rappusia pitkin. Pidämme toistemme käsistä kiinni. Hymyilemme hermostuneesti toisillemmi. Puristat kättäni, vastaan puristukseen.
 Ulkona on pimeää, kadut ovat valaistuneet kauppojen ikkunoista, joita koristellaan kilpaa. Sinä hymyilet ja ehdotat kahvia, minä hymyilen ja nyökkään.
 Silloin se tapahtuu, ihmiset kääntyvät katsomaan. He katsovat pitkään, niin kuin aina. Silloin ensimmäiset kääntyvät juoruilemaan, epäilevät, että petämme muita. Mutta ei, ei se niin ole, he eivät tiedä totuutta.
 Lopulta istumme kahvilan nurkkaan, ikkunan viereiselle paikalle. Pidän kaakaomukista kiinni, lämmittelen kohmeisia sormiani. Ne ovat jäätyneet jännityksestä. Sinä hymyilet ja alat rentoutua. Kaakaon kermavaahto on tehnyt huuliesi ylle valkoiset viikset.
 Vihdoin lähdemme, aikamme on lopussa. Minun on palattava kotiin, ja sinun ystäviesi luokse. Seisomme hiekkaisella soratiellä. Sinä pidät kädestäni kiinni, tiesit kuinka jännitän. Ja minä tiesin kuinka sinä jännität. Ja me molemmat tiedämme kuinka rakastamme toisiamme, muttta kuinka emme saisi rakastaa.
 "Olet ihana, en haluaisi jättää sinua, mä rakastan sua.. Anna anteeksi..", kuiskaan sun korvaasi itkien. Epätoivo paistaa silmissäsi, minä haluan jäädä, sinä haluat minun jäävän. Sä vannot mulle tietäväsi sen, ja mä uskon sua. Mä haluan uskoa.
 Pyyhit silmäkulmastani karanneen suolaisen kyyneleen. Katson jalkojamme. Sinulla on tennarit, minulla on korkokengät. Minulla on vaaleat kengät, sinulla on mustat kengät. "Onkohan ne liian erilaiset? Pitääköhän mun ostaa uudet?" sinä kysyt yhtäkkiä. Katson sinua kummissani. "Mä tarkoitin meidän kenkiä. Ne ei sovi yhteen. Mietin pitääköhän ostaa uudet, että ne sopis. Ihan niin kuin sinä ja minä, me ollaan erilaisia, mutta me ei voida ostaa uusia sydämmiä. Mutta me voidaan luoda ne yhdeksi hyvännäköiseksi kokonaisuudeksi", sinä sanot, ja minä naurahdan. Olen onnellinen. Olen onnellinen vieressäsi, pimeässä metsässä, valoisassa kahvilassa, turvallisessa kainalossa. "Mä rakastan sua", kuiskaamme kylmään ilmaan.

Istumme rannalla ja nauramme. Minä ja ystäväni, minä ja tukeni. Heiluttelemme varpaita hiekassa, aurinko leikkii taivaalla pilvien kanssa. Meillä on hauskaa.
 Hiekka polttaa jalkapohjiamme, sovimme menevämme uimaan. Muut juoksevat veteen, minä kävelen jäljessä. Istun laiturille ja heiluttelen varpaitani vedessä. Vesi kiiltää auringonsäteistä. He heittävät vettä päälleni, ja käskevät minun tulla uimaan. Hymyilen ja varjostan kädelläni silmiäni. Katselen miten he sukeltelevat, nauravat ja heittelevät vettä.
 Heitän paitani ja shortsini laiturille ja sukellan pää edellä mereen. Pidän silmiäni auki. Näen miten hiekka on valkoista ja miten simpukat ovat vaipuneet hiekan alle. Nousen pintaan ja huohahdan.
 Lopulta kävelemme takaisin rannalle lämmittelemään. Huomaan unohtaneeni paitani ja shortsini laiturille. Juoksen hakemaan ne. Hiekka polttaa entistä enemmän herkkiä jalkapohjiani.
 Nostan valkoisen paitani ja laitan silmät kiinni. Aurinko kuivattaa hiuksiani. Katson kirkkaaseen veteen. Näen punaista. Ummistan silmäni kiinni ja katson veteen uudelleen. Enemmän punaista. Valkoinen paita tippuu mereen. Kiljun.
 Ystäväni juoksevat paikalle. Pian katsomme järkyttyneinä miten laiturin alta tulee kelluva ruumis. Leukamme tippuvat. Suljen silmäni. Tunnen miten vatsaani kouristaa. Juoksen pois, itken.
 Tunnen käden olkapääni päällä. Katson ylöspäin ja näen yhden ystäväni. Hän halaa minua hellästi ja yrittää rauhoitella minua. Minä vain istun, ja annan hänen tehdä niin. Katson häntä silmiin, "Minä rakastin häntä", sanon hiljaa. Hän katsoo vetisiin silmiini, nyökkää ja halaa minua. "Mä tiedän sen, mä tiedän sen", hän toistaa.

 Illalla kuulen vanhemmiltani, että joku oli lyönyt häntä kaljapullolla päähän. Hän oli ollut tulossa pyytämään anteeksi minulta. Olimme riidelleet. En halunnut olla hänen kanssaan, olin halunut jättää hänet yksin. Pettää häntä, aivan niin, pettää hänet, koska hän oli pettänyt minut.
 Nyt tiedän kuitenkin totuuden, hän ei ollut pettänyt minua, toinen nainen oli halunnut hänet, ja hän oli kieltäytynyt. Naisen veli oli tappanut hänet, nainen oli sanonut hänen raiskanneen naisen.
 Yöllä lähden kävelylle metsään. Katson vanhaa lahonnutta puiston penkkiä, ja istun siihen. Siinä me ensimmäisen ja viimeisen kerran tavattiin. "Minä rakastin sinua, olen pahoillani etten uskonut sinua".